— Eihän äitini kumminkaan koskaan parane, sanoi Louis ykspäisesti.
— Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta, poikansa kuolemasta tahi —
— Se on kauhistavaa, vaikeroi Louis.
— Saatte valita, sanoi lääkäri jäykästi.
Louis silmäili ympärilleen. — Tässä on muuan paperi! sanoi hän äkkiä.
Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja Viktoria. — Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella kiivaudella. — Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain teidän välillänne liene mitään — mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen moittivasti minuun.
— Ei ole, vastasin murtuneella äänellä. — Sen vannon.
— Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut? Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi, ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi hän jostakin ollut levoton.
— En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen puhua tavallisella äänellään. — Enkä muista olla niin iloinen kuin tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra! Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!
Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini, ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.