— Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. — Minä vastustan tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet; etuoikeuksianne — joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja. Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa, ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani, totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!
Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille. Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista, torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku, ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja hämmästyneenä.
Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.
Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin ammuttuna tuoliltaan.
— Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. — Onko kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn kanssa? Ellei niin ole — ellei niin ole — jatkoi hän vakavalla katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja — ja ellei tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa —
Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön, keskeytti hänet sanomalla:
— Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.
— Auki?
Puheenjohtaja nyökkäsi.
— Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. — Sitä parempi vaan! Olkoot avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä, jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, — jatkoi hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista nousivat hämmentyneinä paikoiltaan — sanon sen vieläkin kerran, jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!