— Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea koneisto —
— On turmeltunut.
Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän rohkeuttaan.
— Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala, että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät ympäri maata kapinaan kehoittamassa — ja tulevat minuakin siihen kehoittamaan! Poistukaa — minä en tahdo olla missään tekemisissä valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!
— Mutta — pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa kasvoissaan,—pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista — ja te etupäässä — tahtoisi olla mukanamme, niin —.
— Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä. — Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.
— Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury, jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, — herra de Liancourt ja hra de Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet —
— Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. — Ja mikä on vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!
— Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.
— Menkää! sanoin ankarasti. — Ellette mene, niin — —