— Silloin, huudahdin harmistuneena, — on aika aatelinkin —
— Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. — Mutta kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien — kansaa vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!
— Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.
— Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: — Asian laita on nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan. Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita he tahtovat estää.
— Cahors'issako?
— Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja — ja lapsia.
— Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, — pelkäättekö sitten "jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?
— Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. — Isät ovat syöneet happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet. Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki luihin ja ytimiin asti — niin että sen kerran saavat maksaa omalla nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se hetki milloinkaan tulee — niin se on nyt tullut.
* * * * *
Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa. Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä. Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta, jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut, olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi talonpoikia.