Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia. Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat — Jumala ties mitä. Mutta minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina, kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia, paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?
Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen, että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!
Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, — näin selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa, jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä, raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten ratinan ja valjaiden kolinan.
Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.
Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen ainakin vaati kohteliaisuus.
Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se oli neiti de St. Alais.
Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa, olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka luultavasti salaa nauroi kohtausta — sillä se tapa millä rouva de St. Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena — pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.
— Neiti! sanoin.
— Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.
Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan: