— Neiti on matkalla St. Alais'iin?
Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:
— On, herra.
— Ja rouva de St. Alais?
— Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.
Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen, joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.
— Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, — jos huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.
Toinen kamarineitsyistä mutisi: — Kunniani kautta! ja toinen heitti nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi — Minkätähden? Mutta nyt neitikin sai takaisin puhelahjansa.
— Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään, ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen ujoutensa.
— Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin ruvennut puheisille, — että yleinen tila maassa on senlainen — tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että — että —