Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen, jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra, joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan uutisen — ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen, vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa, Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. Mon dieu, miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos olisi arvattu sellaista tapahtuvan l'ancien regimen aikana, vanhassa Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!
Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata, ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla harrastuksilla.
Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin näin hallan tuhotyöt — pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista palattuani herättivät minussa kauhua — nimittäin savihökkeliä, ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa, miesjoukkioita odottamassa — tuskin tiesivät itsekään mitä. Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin valitettavasti osannut liiankin oikeaan.
Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan. Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut silmää eikä korvaa millekään muulle.
Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen, kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti, ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti sanovan:
— No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille syömistä?
— Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että muutaman päivän perästä on kaikki toisin.
— Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että ne aikovat teitä elättää?
— Ihan varmasti, vastasi mies, ja sitäpaitsi on —
Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani, seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen kuin menin majapaikkaani.