Herra de St. Alais katsahti minuun ja huulensa vääntyi halveksivaan hymyyn.
— Te tarkoitatte, ettette haluakaan niitä entiselleen? sanoi hän.
— Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.
St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme vastatusten — hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja naurahti niinkuin lapselle.
— No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä — ja tätä sanoessaan hän heitti veitikkamaisen katseen minuun — siitä voi ehkä riippua hyvin paljon.
— Siinä vielä yksi syy miettiä kahdesti, ennenkuin —
— Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo, palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.
— Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa, meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä — samaa tietä, ymmärrättekö — eli erota. Se on minun ajatukseni.
Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa, vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.
En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St. Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut, miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen, niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa, jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla. Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me — hän politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman. Sellainen oli asemani.