"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo. Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."
Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa tekemään päätelmiä — tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä — tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin maltittomana.
"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä tänne muutamiksi tunneiksi — korkeintaan pariksi päivää. Teille ei tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä, niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi mitä, ja peläten kaikkea."
"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme kotianne. Missä miehenne asuu?"
"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."
"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin levoton poissaolostanne?"
"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa — hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään epäilystä miehestään — sai minut hammasta puremaan raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa! Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan kivi meille vastalahjaksi?
Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä, Croisette, luulet?"
Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.
"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan, niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin tai… Kirous hänelle!"