Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne — teidän taloonne?"
"Tunnen", huudahti hän.
"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."
Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.
Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.
"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.
Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! — vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.
Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli pahoja höyryjä ja lokaa.
Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin, varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta. Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.
Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan — millä sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.