Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika, toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.
Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta." Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle. Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa kätensä herra de Pavannesille."
Minä otaksuin — sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja huulten tärisevän, kun minä puhuin — että hän oli vain arvaillut. Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään, ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi — niin, Parisin ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."
Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.
"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"
Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli onnistunut täydellisesti.
Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme, kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin, elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä", sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä mahdollisuuksista.
"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.
"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."
"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.