"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun rangaistuksensa!"
Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen. Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.
Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy, Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani. Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka, läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.
"Croisette!" kuiskasin — hän seisoi meidän toisten takana — "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"
Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään, mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat heidät palautetuiksi takaisin.
Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt, mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta, etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin minä olen saanut koko seuran haltuuni."
Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin — kuitenkin —
Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi, ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.
"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä puhutte, herra Croisette — niin minä — ei, minä en teitä tapa. Se teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt, ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."
Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli — niin kuin hukkuva tarttuu olenkorteen — alentunut rukoilemaan heidän puolestaan.