Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni, olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa. Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon — pakoon kauheilta kaduilta.

Minä silmäsin Parisia — tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen. Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin, kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä, paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja — jotka kaikeksi onneksi heille itselleen — olivat piiloutuneet S:t Germainin etukaupunkiin.

Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali Coligny, kuningas Henrik kolmas — kaikki nämät aikansa etevimmät miehet — kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon — puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.

Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia, kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.

Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa ijässämme.

Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin — vaan omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa, että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen juuri kun hän oli portille menossa.

YHDESTOISTA LUKU.

Surun yö.

"Louis! Louis!"

Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen leimahti ilo ja — eipä kumma — mitä suurin hämmästys. Hän luuli meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti, ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!