"Ei aivan yksin", vastasi Buré salaperäisesti. Muuten hän tuntui olevan huonolla tuulella tai väsynyt. "Bezers on levoton herra de Pavannesin sielun tilasta ja on sen vuoksi lähettänyt hänen luokseen papin."
Tämän kuultuaan he syöksähtivät pystyyn. Vaan kynttilä ja sen kantaja, joka oli sen verran pirteä, että jaksoi nauraa herransa hurskaille ajatuksille, oli jo kadonnut. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin kulkea edestakaisin huoneessa ja myöhäisessä katumuksessa nuhdella toisiaan ja sadatella Bezersiä. Ei edes Marie voinut keksiä mitään mahdollisuutta pakenemaan täältä. Ovi oli sulettu kaksinkertaisilla lukoilla, akkunassa niin tiheät ristikot, että tuskinpa kissakaan olisi päässyt läpi, ja seinät olivat vahvat.
Minä makasin ja olin nukkuvinani, ja makasin sillä tavoin pitkät, pitkät tunnit, vaikka minun sydämmeni, niin kuin veljienikin, tykytti kovasti vastaukseksi kumeoihin vasaraniskuihin, joita pian alkoi kuulua vähän matkan päässä meistä ja joita kuului aina aamunkoitolle. Akkunasta, joka oli muuatta muuria vasten ja matalalla, emme voineet mitään nähdä. Vaan me arvasimme mitä tämä pauke merkitsi, kun pylväitä iskettiin maahan, kun lankku naulattiin toisen viereen. Me emme voineet nähdä, miten työ edistyi, emme kuulla työmiesten ääniä emmekä nähdä heidän tuliaan. Vaan me tiesimme, mitä he tekivät. He pystyttivät mestauslavaa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Riemuisa aamu.
Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä. Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni, niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä hakemaan."
Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä täytyy olla hyvä omatunto."
"Epäilemättä parempi kuin teillä", sanoin, "tai isännällämme."
Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä, meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja. Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!
Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava, huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan. Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun sotamiehen seuraamana.