Vidamen uhkaus.
Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin sängystäni — kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa samassa huoneessa — ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia oikeastaan oli.
Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä — mitäpä sitä kieltäisin — olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto linnassa.
Siitä ei ollut epäilemistäkään — ei ainakaan meidän mielestämme — ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä. Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin tuntuu minusta, että näinä aikoina — kun uskonnollinen sota herätti pahimmat intohimomme — aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan — minä en puhu vertauksilla — ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.
Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat, vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään, niin hän olisi loukussa — jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän, toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli meidän vallassamme.
Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet, mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.
Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata neitiä.
"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä", lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.
"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil, jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä. Croisette tulee minun mukanani."
Kun kaikki ohjeet oli täytetty — johon tuskin kului minuuttia — menin vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."