Eräästä kujasta parinkymmenen askeleen päässä edessämme ilmestyi äkkiä yksi kerrallaan kolme miestä, jotka, pysähdyttyään silmänräpäykseksi katsomaan taakseen sinne mistä olivat tulleet, riensivät peräkkäin pitkin katua, häviten, mikäli pimeässä saatoin arvostella, toisen kadunkulman taakse. Heidän ulkonäkönsä ei ollut minusta lainkaan miellyttävä, ja kun huudahdus ja aseitten kalske kajahti seuraavassa tuokiossa siltä suunnalta mihin he olivat menneet, huusin reippaasti Simon Fleix'tä seuraamaan ja aloin juosta kohti, tehden roistojen liikkeistä sen johtopäätöksen, etteivät he olleet millään hyvällä asialla, vaan että joku kunniallinen henkilö oli ehkä joutunut äkillisen päällekarkauksen uhriksi.
Saavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin kuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin paljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat toisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei mahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä toiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat, päätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun vasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi taaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä äänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä kun saavuin tapahtumapaikalle — mikä oli kujan toisessa päässä — livisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen makasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös polviltaan.
"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra", virkkoi viimemainittu hengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä tuntui tutunomaiselta. "Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka lienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa minuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta toiseen, eikö teillä ole valoa?" jatkoi hän, puhuen sipittävällä tavalla kuin nainen.
Toinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle, huudahti että se oli herra François.
"Aivan niin, pölkkypää!" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti.
"Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni."
"Toivon ettette ole haavottunut?" lausuin minä pistäen miekan huotraan.
"Ainoastaan naarmu", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä saadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä hän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen: "Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä kentällä kuin porraskäytävässä."
Kumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.
"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?" kysyin minä.
"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan", vastasi herra
François. "Eikö hän ole kuollut Gil?"