"Kuka sen iskee?" kysyin kuivasti.
Simon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: "Minä teen sen."
"Se ei ehkä olisi vaikeaa", mutisin minä tarkastellen esitystä ajatuksissani.
"Se olisi helppoa", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä loistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui kosteana hänen otsallaan.
Minä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta esitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni miehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut käydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine toimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua kuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa uhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut ystäväni!
Ja epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka nauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden arveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen ennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka, mikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä aikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras ranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian ankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava — sillä silloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt vääryydet jäädä rankaisematta — vastustan itse puolestani sen käyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri siihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin suuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan kiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se uhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni — eikä yksin minun ylläni — olisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi hetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.
Mutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä epätietoiseksi tunteistani. "Simon, ystäväni", sanoin minä — ja muistan, että olin hiukan liikutettu — "sinulla on vielä jotain opittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske koskaan takaapäin."
"Mutta jollei hän tahdo tapella?" vastasi poika uppiniskaisesti.
"Mitä sitten?"
Että vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun edulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen vastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni kehotin Simonia keksimään toisen keinon.