Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St. Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä, mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa, mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.

Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan minulle aivan aavistamatonta.

"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko nyt tyytyväinen työhönne?"

Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."

"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla eleellä.

"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: — tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä minä tein hänelle vuorostani."

"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te sen teitte — minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä herra!"

Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."

Hänen silmänsä suurenivat. "Mitä?" huusi hän. "Sanokaa se vielä kerta!"

Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä — kuinka kalpeat ja riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"