Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta — sillä kuninkaat pitävät alamaisistaan eniten matkan päästä — ja osaksi hämmästyksestä, sillä huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä; ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen majesteetillaan. Kuningas — sillä hän se oli — puheli itsekseen. Hän ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän huomannut läsnäoloani.
Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä, mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä. Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän. "Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa, ilotonta naurua. "Niin, — kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja Maugiron ja St. Mégrin ja minä — ja hän. Ah, niitä päiviä, niitä öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin, ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Ja hän — hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"
Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa, huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi siitä epätoivon ja tunnonvaivojen — ei, ei tunnonvaivojen, vaan kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään. Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän jatkoi vielä yksinpuheluaan.
"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään? Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä? Tuleeko Mercoeur — kirous hänelle! — olemaan kaikkein kristillisin Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias. Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki edessään. Kun taas minä — minä — oh, Jumala, armahda minua! Armahda minua, taivaallinen Jumala!"
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan, kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta. Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten, kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi varotusta.
Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä, hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat korviini kuin: "Haa! Guise!"
Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan. Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään, hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.
"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.
Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden. Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi sitä takaisin.
"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon järkiinsä että tunsi minut.