"Sen voin uskoa", vastasi kuningas kuivasti. "Olisin halunnut ettette olisi nähnyt minua."
"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa", vastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.
"Hyvä", vastasi kuningas. "Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on oleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni; "kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de Marsac, niin missä hän on?"
"Sisemmässä huoneessa arvatenkin", sanoin minä lähestyen Fanchettea aavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla. "Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?" virkoin tiukasti seuranaiselle.
"On kyllä, eikä hän tule ulos", vastasi hän pysyen itsepintaisesti paikallaan.
"Joutavia!" sanoin minä. "Sanokaa hänelle…"
"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte", vastasi hän vääjäämättä tuumaakaan. "Kyllä hän kuulee."
"Mutta ihminen!" huusin minä kärsimättömästi. "Te ette ymmärrä. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein."
"Niinkuin haluatte", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään.
"Olenhan sanonut teille että voitte puhua."
Lienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin tällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan ollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista selviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne — ja nyt raukesi tuumani ja minä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana, tolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi harmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan oven luona, minne hän oli siirtynyt.