"Älkää sitten menkö", lausui hän painokkaasti. "On häpeä minulle kavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton ihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin seuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka tulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!" jatkoi hän katkerasti. "Se on tehty. Laskekaa minut menemään!"
"Ei, mutta arvoisa rouva", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä kohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut tuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden kavaluuden johdosta, "eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen luokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä — tehdä jotain suojelukseksenne?"
"Ei mitään", vastasi hän miltei tylysti, "paitsi jouduttaa minun lähtöäni."
"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?"
Hän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan.
"Onnettomat ovat aina turvassa", sanoi hän.
Muistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet aviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä syvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa läsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni, estivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut. Ilomielin olisin saattanut hänet kotiinsa — joskaan en voinut tehdä tuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan sille huipulle jolta olin syössyt hänet alas — mutta en uskaltanut sitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota jonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen koputus pysäytti sanat huulilleni.
Viittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen kerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu ristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä oli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan joutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään kieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä mahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten salvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään huutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin vilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa punakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle. Miehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään riemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle. Mutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen molemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä vaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi turvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä kuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli kalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.
Kysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta sellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä kaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi aukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että saattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että tietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut oivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin minun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa seinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen kysyi mikä oli hätänä.
"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani, tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni — "mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."
"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta; Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."