Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä myönnytyksestä suljin luukun.
XXV. Antautumisehdot.
Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan, vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto. Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa, näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken itsehillintänsä.
"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni. "Avatkaa, sanon minä!"
Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää,
"Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä…"
"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella, niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen puhuessaan.
Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi tulemisesta saattoivat seurata — vaarat, joita siihen asti en ollut mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta, ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni salvalla ja koetin puhua hänelle.
"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja, jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen…"
Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin lausuivat sanat, "vankeuteen?"
Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä vimmassa avaamaan oven — jonka luota minä vieläkään en ollut siirtynyt.