"Ethän ole hugenotti, poikani?" sanoi hän.
"Olen, Jumalan nimessä!" vastasi Matteus yksinkertaisesti, luullen kysyttävän oliko hän katolilainen.
"Mitä?" huudahti hämmästynyt priori, tehden epäilevänä ristinmerkin.
"Etkö ole kirkon uskollinen poika?"
"En suinkaan!" vakuutti kuuro ystävämme, luullen että kaikki meni hyvin.
"Siis kerettiläinen!" huusi munkki.
"Aamen siihen!" vastasi Matteus viattomana, uskoen vähääkään epäilemättä että häneltä kysyttiin kolmatta asiaa, joka tavallisesti oli se, tarvitsiko hän apua.
Tästä syntyi tietenkin aika hälinä, ja Matteus, joka turhaan selitti olevansa kuuro, kiidätettiin linnavoudin haltuun. Kysymykseeni, kuinka hän keskusteli Matteuksen kanssa, vastasi hän ettei hän osannut, mutta että hänen pieni ristilapsensa, ainoastaan kahdeksan vuoden vanha tyttönen, oli merkillisellä tavalla mielistynyt tuohon konnaan eikä ollut milloinkaan onnellisempi kuin puhellessaan hänen kanssaan merkkien avulla, joita oli keksinyt suuren joukon. Tämä tuntui minusta sillä kertaa omituiselta, mutta ennen aamun loppua oli minulla todistuksia siitä että se oli hyvinkin totta ja että nuo kaksi olivat harvoin erossa, hennon lapsosen hallitessa tuota synkkää julmuria rajattomalla yksinvallalla.
Kun linnavouti oli mennyt, kuulin jälleen Matteuksen kahleitten kalinan. Tällä kertaa hän tuli noutamaan pois ruoka-astioita ja saattoi minut hämmästymään puhumalla minulle. Yhtä yrmeän näköisenä kuin ennenkin ja tuskin katsahtaen minuun hän virkkoi äkkiä: "Tekö menette jälleen pois?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Muistatteko laukkipää-raudikkoa, joka kompastui teidän allanne?" mutisi hän, katse itsepintaisesti lattiaan tähdättynä.