Tämän kuullessani hämmästyin hieman, koska d'Agen oli vieläkin puettu ja varustettu kuin matkaa varten, kokonaan ilman niitä somistuksia, jotka tavallisesti pistivät silmään hänen ulkoasussaan. Mutta kun ei hän omasta halustaan jatkanut tiedonantoja sen pitemmälle eikä edes huomauttanut paikasta, missä hän minut tapasi, tahi kysellyt seikkailuista, jotka minut sinne olivat saattaneet, jätin sen sikseen ja kysyin oliko hänen seurueensa saavuttanut karkureita.
"Kyllä", vastasi hän, "mutta ilman tuloksia."
"Entä kuningas?"
"Herra de Rambouillet on nyt hänen luonaan", vastasi hän, yhä piirustellen.
Tämä vastaus päästi minut pahimmasta huolestani, mutta puhujan käytös oli niin hajamielinen ja niin vastakkainen hänen tavalliselle harkitulle huolettomuudelleen, että levottomuuteni vain kasvoi. Vilkaisin Simon Fleix'hin, mutta hän piti kasvonsa poispäin käännettyinä, joten en siitäkään saanut valaistusta, vaikkakin huomasin että hänkin oli matka-asussa ja aseilla varustettuna. Kuuntelin, mutta en voinut erottaa mitään ääniä, jotka olisivat ilmottaneet linnavoudin olevan tulossa. Sitten yhtäkkiä muistin neiti de la Viren. Voisiko olla mahdollista että Maignan ei olisi pystynyt täyttämään tehtäväänsä?
Hypähdin kiivaasti tuoliltani sen liikutuksen vaikutuksesta, minkä tämä ajatus luonnollisesti synnytti, ja tartuin d'Agenia käsivarteen. "Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Bruhlko? Murtautuiko hän asuntooni viime yötä? Mitä!" jatkoin minä, horjahtaen taaksepäin lukiessani vahvistuksen aavistukselleni hänen kasvoistaan. "Murtautuiko hän?"
Herra d'Agen, joka myöskin oli noussut, puristi kättäni kouristuksentapaisella voimalla. Tuijottaen kasvoihini piti hän minua täten hetken otteessaan, omituinen sekotus hurjuutta ja liikutusta käytöksessään. "Kyllä, valitettavasti", vastasi hän, "hän teki sen ja vei mukanaan ne jotka hän sieltä löysi! Ne jotka hän sieltä löysi, ymmärrättehän! Mutta herra de Rambouillet on matkalla tänne, ja muutamien minuuttien perästä olette vapaa. Lähdemme yhdessä ajamaan takaa. Jos saavutamme heidät, niin hyvä. Jollei, niin sitten on aikaa puhua."
Hän keskeytti, ja minä seisoin tuijottaen häneen iskun typerryttämänä, mutta säilyttäen kauhussani ja hämmästyksessänikin sen verran ajatuskykyäni, että ihmettelin sitä synkkyyttä, joka pimensi hänen kasvojaan, ja intohimoa, joka värisi hänen sanoissaan. Mitä oli asialla hänen kanssaan tekemistä? "Mutta Bruhl", virkoin minä viimein ponnistautuen maltilliseksi, "kuinka hän pääsi huoneeseen? Minähän jätin sinne vartiat."
"Viekkaudella, silläaikaa kun Maignan ja hänen miehensä olivat poissa", oli vastaus. "Ainoastaan tämä teidän poikanne oli siellä. Bruhlin miehet voittivat hänet ylivoimalla."
"Mitä tietä Bruhl on mennyt?" mutisin minä kurkku kuivana, sydän rajusti tykyttäen.