"Ahaa!" huusin minä. "Missä?"
"Vanhassa raunioituneessa linnassa kahden penikulman päässä täältä, tämän paikan ja St. Gaultierin välillä", vastasi tallimestari, unohtaen voitonriemussaan sekä ruton että kauhun. "Mitäs sanotte siihen, teidän ylhäisyytenne? Eikö ole niin, junkkari, vai kuinka?" jatkoi hän talonpoikaan päin kääntyen, "Puhu, moukka, tahi käristän sinut hiljaisella tulella!"
Mutta minä en pysähtynyt odottamaan vastausta. Hyppäsin maahan, otin Cidin suitset käsivarrelleni ja huusin miehelle malttamattomana, että hän opastaisi meidät laaksoon.
XXVIII. Linna kukkulan laella.
Varmuus siitä, että Bruhl ja hänen vankinsa eivät olleet kaukana ja että me todennäköisesti saatoimme päästä heihin käsiksi tunnin kuluessa, karkotti arimpienkin miestemme mielestä tuon sairaalloisen pelon, joka heitä siihen saakka oli ahdistanut. Kiirehtien kavutessamme alaspäin virran rantaa kohti nuo tuntikausia synkän hiljaisina ratsastaneet miehet löysivät jälleen äänensä, ja kiroiltuaan hevostensa harha-askelia reipastuivat pian huutelemaan ja laulelemaan niinkuin heidän kaltaistensa tapa on. Samalla kuin tämä muutos päästi minut suuresta pelosta, antoi se minulle aikaa harkita asemaamme ja arvioida selvemmin kuin tähän saakka olin voinut, oliko edullisempaa kiirehtiä hyökkäystä vai lykätä se tuonnemmaksi. Meitä oli yksitoista; vihollisia todennäköisen luuloni mukaan kaksitoista. Tästä vähäpätöisestä vahvemmuudesta en olisi paljonkaan piitannut päiväsaikaan; tuskinpa olisin myöntänyt sellaista olevankaan, sillä Maignanin saattoi laskea kahdeksikin. Mutta yöllisen hyökkäyksen tulosta on vaikeampi ennakolta määritellä, ja minun oli myös otettava lukuun ne vaarat, mille molemmat naiset joutuisivat alttiiksi pimeyden ja hämmingin vallitessa, siinä tapauksessa että taistelun tulos jäisi joksikin aikaa epämääräiseksi.
Nämä arvelut, ja erittäinkin viimeksimainittu, vaikuttivat minuun niin painavasti, että ennenkuin saavuimme rotkon pohjalle, olin päättänyt lykätä hyökkäyksen aamuun. Ne vastaukset, joita sain kaalamon viereisen talon asukkaalta muutamiin kysymyksiin, joita tein hänelle heti kun olimme saapuneet tasaiselle maalle, vahvistivat vain tätä päätöstäni. Tie, jota myöten Bruhl oli kulkenut, seurasi jonkun matkaa joen parrasta pitkin uoman pohjaa, ja ollen hankala päivälläkin, pidettiin sitä mahdottomana hevoskululle öiseen aikaan. Linna, josta hän oli maininnut, oli kahden penikulman päässä ja louhikkoisen metsätaipaleen takana. Ja jollei olisi ollut mitään muuta syytä pysähtymiseen, niin epäilin lopuksi, olisinko edes voinut marssittaa uupuneita miehiäni sinne saakka ennen aamunkoittoa.
Mutta kun ilmotin tämän päätökseni ja tiedustelin talonpojalta, mitä hänellä olisi tarjottavana meidän tarpeisiimme, ilmestyikin vastuksia. Fanchette, neidin seuranainen, astui äkkiä eteeni kasvot suuttumuksesta tulipunaisina. Tunkeutuen lyhdyn heittämään valopiiriin hän alkoi vastustaa minua kiihkolla ja rajuudella, mikä ilmaisi enemmän hänen kiintymystään valtiattareensa kuin kunnioitusta minua kohtaan. Hänen hurjat eleensä ja uhkaukset, joita hän lausui vedoten milloin minuun, milloin ympärillämme piirissä seisoviin miehiin, synnyttivät minussa masennusta yhtä paljon kuin hämmästystä.
"Kuinka?" huusi hän rajusti. "Te sanotte itseänne kunnianmieheksi ja jäätte makaamaan tänne ja annatte emäntäni joutua murhattavaksi tai vielä pahempaankin, kahden penikulman päässä itsestänne! Kahden penikulman! Viis minä teidän kahdesta penikulmastanne! Kävelisin ne vaikka avojaloin, jos sillä saisin teidät häpeämään. Ja te, te sanotte itseänne miehiksi ja siedätte sitä! Jumalan totuus on, että te olette pelkureita ja vetelyksiä kaikki tyyni. Jos minulla olisi yhtä monta naista, niin…"
"Hiljaa, ihminen!" sanoi Maignan syvällä äänellään. "Saitte pitää päänne ja tulla mukaamme, ja teidän on toteltava käskyjä niinkuin toistenkin! Laittautukaa tiehenne ja hankkikaa meille syötävää, ennenkuin teille käy pahemmin!"
"Vai niin, vai hankkikaa syötävää!" huudahti Fanchette. "Hankkikaa syötävää, todellakin! Muuta te ette ajattelekaan kuin saada maata lämpimässä ja syödä itsenne täyteen! Tuollaisia raukkamaisia, juopottelevia, laiskottelevia viinaratteja te olette! Niin olette!" huusi hän, äänensä kohotessa miltei kirkunaksi. "Vieköön teidät rutto!"