"No, no, on Roomaan useampikin kuin yksi tie!" vastasin minä tietävästi, vaikka todenteolla en ollut likikään niin luottavainen kuin miltä tahdoin näyttää. "Laskeutukaammepa alemmaksi ja katselkaamme tätä pähkinää hieman lähempää."
Aloimme hiljalleen hilautua alaspäin, ja kun polku johti meidät joksikin aikaa pois linnan näkyvistä, ei meidän tarvinnut olla kovin varovaisiakaan. Olimme jo ilman mitään merkillisempää saapuneet melkein metsän ulkoreunaan, jonka kappale aukeaa maata erotti linnasta, kun erään pienen metsäaukeaman laidassa yhtäkkiä kohtasimme vanhan eukon, joka siteli risukimppuja niin innokkaasti ettei huomannut meitä ennenkuin Maignanin käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän kirkaisi ja syöksähtäen erilleen Maignanista hänen ikäiselleen ihmeteltävällä ketteryydellä, juoksi kiireen vilkkaa vanhan ukon viereen, joka makasi puun juurella puolen nuolenkantaman päässä ja jota emme ennen olleet huomanneet. Hän sieppasi kirveen ja asettui puolustusasentoon ukon eteen liikehtien ja ilmehtien tavalla, joka näytti yhtä liikuttavalta joillekin meistä kuin hullunkuriselta toisille, jotka huusivat Maignanille että hän vihdoinkin oli kohdannut veroisensa ynnä muita senlaatuisia leirielämälle ominaisia pilapuheita.
Minä huusin Maignanille että hän jättäisi eukon rauhaan, ja menin itse ukon luo, joka makasi lehvistä kyhätyllä vuoteella ja näytti kykenemättömältä nousemaan ylös. Rukoillen minua tuskaisin ilmein, etten tekisi pahaa hänen vaimolleen, pyysi hän tätä kerta toisensa jälkeen panemaan pois kirveen, mutta eukko ei suostunut siihen ennenkuin olin vakuuttanut hänelle ettei meillä ollut pahoja aikomuksia heihin nähden ja etteivät mieheni tulisi vahingoittamaan kumpaakaan heistä.
"Tahdomme teiltä ainoastaan muutamia tietoja", sanoin minä puhuen hitaasti siltä varalta että minun kieleni olisi heille yhtä vaikeasti tajuttavaa kuin heidän murteensa minulle. "Tuolla linnassahan on kymmenkunta ratsumiestä, eikö niin?"
Mies vaiensi vaimonsa, joka yhä soitti suutaan ja mulkoili meihin, ja vastasi kiihkeästi että niin oli, lisäten väräjävän kirouksen kanssa, että nuo ryövärit olivat pieksäneet häntä, ryöstäneet hänen vähät ruokavaransa, ja kun hän oli tahtonut panna vastaan, heittäneet hänet ulos taittaen hänen säärensä.
"Kuinka sitten pääsitte tänne?" kysyin minä.
"Eukko kantoi minut selässään", vastasi hän heikosti.
Epäilemättä oli minunkin joukkueessani miehiä, jotka olisivat tehneet kaiken sen minkä nuo toisetkin, mutta kuullessaan tämä yksinkertaisen kertomuksen, polkivat he jalkaa ja kiroilivat suuttumuksesta; ottipa eräs, raain joukosta, vähän karkeaa leipää laukustaan ja antoi sen vaimolle, jonka hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi häikäilemättä voinut ryöstää putipuhtaaksi. Maignan, joka tunsi kaikki sodassa tarvittavat taidot, tutki ukon jalkaa ja laittoi siihen jonkinlaisen lastotuksen silläaikaa kuin minä tein kyselyjäni vaimolta.
"Ovatko he vielä siellä?" kysyin minä. "Näin heidän hevosensa lieassa muurien alapuolella."
"Ovat, Jumala heille kostakoon!" vastasi hän väristen.