"Ja tämä on varmaan teidän hevosenne?" jatkoi hän kohottaen ratsastusraippaansa ja viitaten Cidiin, jonka olin sitonut muurissa olevaan koukkuun.
Vastasin jälleen myöntävästi.
"Kuulkaa sitten neuvon sana", lausui hän, tiukentaen kasvojensa ilmeen ja puhuen kuivahkoon sävyyn. "Nouskaa sen selkään silmänräpäystäkään vitkastelematta ja laittakaa itsenne Meudonista niin monen penikulman päähän kuin hevonen ja mies voivat."
"Olen kiitollinen teille", virkoin minä, vaikka hänen sanansa hätkähdyttivät minua. "Ja entä jos en noudata neuvoanne?"
Hän kohautti olkapäitään. "Siinä tapauksessa luottakaa itseenne!" tokaisi hän. "Mutta silloin luotatte turhaan!"
Hän käännähti puhuessaan ympäri ja oli hetken perästä poissa. Minä näin hänen astuvan linnaan, ja mieleeni nousevassa epävarmuudessa siitä, etteikö hän ollutkin — puhdistettuaan omantuntonsa antamalla minulle varotuksen — mennyt antamaan määräystä minun viipymättömästä vangitsemisestani, tunsin oloni yhtä epämieluisaksi ja arvattavasti näytinkin yhtä levottomalta kuin lähelläni vapisevina seisovat porvarit. Ajatellen että hän epäilemättä tunsi isäntänsä mielen, muistin tuskallisen selvästi kuinka Navarran kuningas oli moneen kertaan varottanut, ettei minun ollut odotettava häneltä palkkaa taikka turvaa. Käsitin olevani täällä vastoin hänen nimenomaista käskyään, vetoamassa juuri niihin palveluksiin, joita tunnustamasta hän oli ilmottanut kieltäytyvänsä. Muistin Rosnynkin aina olleen samalla kannalla. Kaiken kaikkiaan aloin nähdä, että neiti ja minä olimme yhdessä päättäneet ottaa askeleen, jota en milloinkaan olisi rohjennut tehdä omasta alotteestani.
Olin tuskin päässyt tähän johtopäätökseen, kun kavioitten töminä ja porttia ympäröivän väkijoukon äkillinen kokoonkiiruhtaminen ilmaisivat Navarran kuninkaan olevan tulossa. Kouristuvin sydämin siirryin lähemmäksi, tuntien että ratkaisun hetki oli käsissä; ja tuokion kuluttua hän tulikin näkyviin, ratsastaen vanhanpuoleisen, puvultaan ja asultaan vaatimattoman miehen rinnalla, jonka kanssa hän oli vakavassa keskustelussa. Heti hänen jälessään seurasi jono ylhäisiä henkilöitä ja aatelismiehiä, joitten soturimainen ulkonäkö ja varustukset korvasivat sen koristekiillon ja loisteliaisuuden puutetta, johon olin Blois'ssa ollessani tottunut. Henrik itse oli puettu valkoiseen samettipukuun, joka paikoin oli kulunut ja likaantunut haarniskan kantamisesta; mutta hänen eloisa katseensa ja kiihkeä, miltei raju kasvonjenilmeensä vetivät ehdottomasti puoleensa ja kiinnittivät vähänkin tarkkaavan katsojan huomion. Lähetessään hän lakkaamatta katsahteli kahta puolta niin ylevän ja hyväntahtoisen näköisenä, ettei kukaan häntä katsellessaan voinut olla huomaamatta, että tässä oli ihmisten johtaja ja hallitsija, lauhkea voitossa ja voittamaton häviössä.
Hänen lähestyessään kohotti kansanjoukko huudon: "Eläköön Navarra!" ja hän kumarsi välkähtävin silmin. Mutta kun jotkut portin luona huusivat: "Eläkööt kuninkaat!" kohotti hän kätensä vaatien hiljaisuutta ja lausui kovalla, selvällä äänellä: "Ei niin, ystävät. Ranskassa on ainoastaan yksi kuningas. Sanokaamme sensijaan: 'Eläköön kuningas!'"
Pienen porvariryhmän puhemies — kuulin, että he olivat Arcueil'istä ja olivat tulleet valittamaan heidän luokseen majotetun sotaväen ylenmääräistä paljoutta — käytti pysähdystä hyväkseen ja lähestyi kuningasta. Henrik otti vanhuksen vastaan suopein katsein ja kumartui satulastaan kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavana. Heidän puhuessaan minä työntäydyin esille, ja asiani aiheuttama mielenliikutus kasvoi vielä, kun tunsin Navarran kuninkaan rinnalla ratsastavan miehen herra de la Noüe'ksi. Ei kukaan nimensä arvoinen hugenotti voinut katsella tuota iäkästä urhoa, joka oli tehnyt asiamme puolesta enemmän kuin kukaan muu, tuntematta itseensä siirtyvän osan hänen vakavaa intomieltään; ja samalla kuin tämä näky sai minut häpeämään, että hetkistä aikaisemmin olin ollut taipuvainen pitämään tärkeämpänä omaa turvallisuuttani kuin sitä apua, minkä olin velkaa synnyinmaalleni, antoi se minulle rohkeutta astua kuninkaan ohjasten viereen, niin että saatoin kuulla hänen viimeiset sanansa Arcueilin miehille.
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", lausui hän lempeästi. "Taakka on raskas, mutta matkakaan ei ole pitkä. Seine on hallussamme, rengas on umpinainen. Viikon kuluessa on Pariisin antautuminen. Serkkuni kuningas astuu sisään, ja silloin pääsette meistä. Ranskan tähden yksi viikko, ystäväni."