Sillä pakenemista minä kaikkein vähimmin ajattelin. Olin tehnyt tämän ratsastusmatkan siinä selvässä tiedossa, ettei mikään ollut minulle tällä hetkellä niin tarpeen kuin saada jalansijaa hovissa. Sallimuksen erikoisen suosion avulla olin sen nyt saavuttanut, enkä minä ollut niitä miehiä, että olisin luopunut siitä sen takia, että se oli täperä ja uhanalainen. Jotain oli jo sekin, että olin puhunut suuren kreivin kanssa silmä silmää vasten tulematta turmioon, että olin pelottomalla katseella vastannut hänen katseeseensa enkä ollut siitä kuollut, ja että olin pannut käytäntöön Crillonista ottamani opin saamatta siitä mitään vahinkoa.
Eikä siinä ollut kaikki. En ollut pahimpinakaan aikoina soimannut Navarran kuningasta siitä ettei hän tunnustanut palveluksiani. Mieletöntähän olisi ollut niin tehdäkin, koska se kerran sisältyi kauppaan. En myöskään ollut milloinkaan epäillyt hänen suopeuttaan minua kohtaan, taikka ettei hän olisi valmis palkitsemaan minua, jos tilaisuus ilmestyisi. Nyt saatoin ylpeillä siitä, että olin antanut hänelle sen mitä hän tarvitsi ja mitä hänellä tähän saakka ei ollut ollut — nimittäin muodollisen syyn asettua minua puoltamaan.
Olinko näissä päätelmissäni oikeassa vai väärässä, sen olin pian näkevä, sillä tällä hetkellä Henrikin ratsastusseurue, joka oli jättänyt minut sata askelta jälkeensä, pysähtyi, ja samalla kun jotkut joukosta viittoivat minua tulemaan, kannusti muuan hevosensa takaisin kutsuen minua kuninkaan luokse. Riensin noudattamaan määräystä niin nopeaan kuin saatoin, mutta lähestyessäni joukkoa näin, että vaikkakin kaikki näyttivät odottavan minun saapumistani, ei Navarran kuningas enempää kuin Turennen kreivikään ajatelleet etusijassa minua. Kaikkien kasvoilla, Henrikistä alkaen hänen vähäpätöisimpään hovimieheensä asti, kuvastui tärkeä vakavuus, jonka ilman vaikeutta voin käsittää johtuvaksi siitä kaikkien mielissä asuvasta ja kaiken muun mielenkiinnon syrjäyttävästä epätietoisuudesta, oliko Ranskan kuningas kuollut vai kuolemaisillaan vai ainoastaan haavotettu.
"Joutuin!" virkkoi Henrik kärsimättömänä niin pian kun olin tullut kuulomatkan päähän. "Älkää pidättäkö minua asioillanne kauempaa kuin on välttämätöntä. Kreivi de Turenne vaatii minua panemaan toimeen eilen antamani määräyksen. Mutta koska olette antautunut vaaraan minun tähteni, tunnen olevani velvollinen jotenkin hyvittämään sen teille. Olkaa siis hyvä ja menkää heti herra la Varennen asuntoon ja luvatkaa kunniasanallanne olla liikkumatta sieltä mihinkään siksi kunnes asianne on ratkaistu."
Käsittäen, että tästä lykkäyksestä, joka samalla takasi hetkellisen turvallisuuteni ja lupasi hyvää vastaisuuteen nähden, saisin kiittää sitä suurta tapahtumaa, joka itse Turennenkin mielessä jätti varjoon kaikki muut, kumarsin äänettömänä. Henrik ei kuitenkaan tyytynyt tähän.
"No, herra", sanoi hän tiukasti, "suostutteko siihen?"
Vastasin nöyrästi kiittäväni häntä hänen lempeydestään.
"Kiitokset ovat tässä aivan tarpeettomia", vastasi hän kylmästi. "Se, mitä olen tehnyt, ei ole missään yhteydessä Turennen kreivin syytöksen kanssa. Hänen on saatava oikeus."
Kumarsin jälleen, ja tuokion perästä oli joukkue lähtenyt laukkaa ajaen Meudonia kohti, mistä, kuten myöhemmin kuulin, Navarran kuningas viidenkolmatta valitun ratsumiehen saattamana ratsasti täyttä vauhtia St. Cloudiin asettuakseen hänen majesteettinsa vuoteen ääreen. Eräs tallimies oli ottanut kiinni Cidin, joka oli karannut kaupunkiin saamatta muuta vammaa kuin pienen haavan lapaansa, ja tuli vähän ajan päästä minua vastaan sitä taluttaen, ja siten saatoin saapua edes jonkunlaisella arvokkuudella Varennen asunnolle, joka oli pieni talo kukkulan juurella lähellä linnan porttia.
En joutunut siellä kärsimään suurempaa vapauden rajotusta kuin mihin kunniasanani minut velvotti, ja kun huoneessa oli vielä se mukavuus, että sen akkuna oli valtakadun puolella, oli minulla tilaisuus seurata ja ottaa osaa pitkin päivää niihin moniin hälytyksiin ja yllätyksiin, joista tuo päivä oli merkillinen. Sen suusta suuhun kiitävät monenmoiset huhut samoinkuin se kiihkeä jännitys, joka valtasi kaikki mielet, ovat niin tuoreessa muistossa, etten huoli niissä viipyä, vaikkakin ne sillä kertaa auttoivat ajatuksiani pysymään poissa omista huolistani. Riittäköön kun sanon, että jonakin hetkenä kuulimme että hänen majesteettinsa oli kuollut, toisena taas että haava ei ollut muuta kuin ihonaarmu, ja vielä, että saatoimme odottaa hänen saapuvan Meudoniin ennen auringonlaskua. Huhu, että Montpensier'n herttuatar oli ottanut myrkkyä, oli tuskin ehtinyt saada herkät uskojansa, kun Pariisin tykit ampuivat riemulaukauksia kuninkaan kuoleman johdosta.