Lausuin ihmettelyni hänen majesteettinsa pikaisesta parantumisesta.
"Kaikkia vielä!" vastasi hän kursailematta. "Hän voi yhtä hyvin kuin ainakin. Minä jätän teille kynttiläni. Olkaa hyvä ja tulkaa alas heti kun olette valmis, sillä ei ole hyvä antaa kuninkaiden odottaa. Oh! Olinpa unhottaa yhden asian", jatkoi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella. "Määräykseni on pitää huoli siitä ettette saa puhella kenenkään kanssa ennenkuin olette tavannut kuningasta, herra de Marsac. Pyydän teitä hyväntahtoisesti muistamaan tämän, jos meidän täytyy odottaa esihuoneessa."
"Siirretäänkö minut toiseen — oleskelupaikkaan?" kysyin minä, mieli täynnä aavistuksia.
Hän kohautti olkapäitään. "Mahdollista kyllä", vastasi hän. "En tiedä."
Minä en tietysti voinut muuta kuin mutista olevani kuninkaan käytettävissä; minkä jälkeen la Varenne poistui, jättäen minut suhtautumaan asiaan miten parhaiten taisin. Odotin luonnollisesti kaikkea muuta kuin hyvää vastaanotosta, johon liittyi tuollainen ehto; ja tämä oli omiaan tekemään yhä mustemmaksi mieleni, joka jo ennestäänkin yksinäisyydessä viettämäni pitkän päivän vaikutuksesta oli sangen alakuloinen. En kuitenkaan kammonut mitään niin paljon kuin pitkittyvää epävarmuutta, ja siksi riensin kiireesti siistimään pukuani mikäli voin, ja laskeusin sitten alas portaita, joitten juurella vartiani oli odottamassa minua parin palvelijan kanssa, joista toinen kantoi soihtua.
Menimme ulos rinnatusten, ja kun matkaa oli ainoastaan satakunta kyynärää, astuimme jo melkein samassa linnanportista sisään. Panin merkille, että portti oli hyvin vahvasti vartioitu, mutta lyhyt ajatteleminen riitti muistuttamaan minulle, ettei se ollut suinkaan kummeksittavaa sen jälkeen mitä oli tapahtunut St. Cloudissa. Pihan poikki kävellessämme huomautin Varennelle, että otaksuin Pariisin antautuneen; mutta hän kielsi sen niin lyhyeen ja jyrkästi, että jätin sikseen muut kyselemiset. Ja sitäpaitsi, linna kun oli pieni, saavuimme melkein samassa pitkään, kapeaan käytävään, joka näkyi tekevän esihuoneen virkaa.
Se oli kirkkaasti valaistu sekä päästä päähän, ja melkeinpä seinästä seinään, täynnä hovimiehiä, joitten äänettömyys samoin kuin heidän odottavat ja levottomat katseensa herättivät minussa kummastusta. Siellä täällä kaksi tai kolme, jotka olivat saaneet haltuunsa ikkunasyvennyksen, puhelivat keskenään matalalla äänellä, taikka pari muuta, jotka pitivät itseään riittävän arvokkaina käyskentelemään odottavien rivien välissä kapeassa käytävässä, keskusteli kuiskaillen kävellessään. Mutta nämäkin olivat herkkiä säpsähtämään vähimmästäkin hälytyksestä ja vilhuivat lakkaamatta sivuilleen, silläaikaa kuin muu seurue seisoi jännittyneessä odotuksessa, säpsähtäen ja kääntäen innokkaasti päänsä aina kun ovi avautui tai uusi tulija ilmotettiin. Huoneessa vallitseva outo äänettömyys muistutti kaikkein enimmän Blois'n hovia sinä iltana, jolloin Mercoeurin herttua oli karannut, mutta tuo hiljaisuus oli ammottanut tyhjissä saleissa, kun tämä taas antoi omituisen leimansa täyteen ahdetulle huoneelle.
Herra la Varenne, jonka oven luona olijat ottivat vastaan äänettömällä kohteliaisuudella, veti minut erääseen ikkunakomeroon, mistä minulla oli tilaisuus tehdä se havainto, että läsnäolevat hugenotit lukumäärältään miltei voittivat kuninkaan varsinaisen seurueen. Niitten joukossa, jotka kävelivät edestakaisin, huomasin kuitenkin markiisi de Rambouillet'n, jota toisissa olosuhteissa olisin rientänyt kunnioittaen tervehtimään, ynnä marsalkka d'Aumontin, Sancyn ja Humièresin. Olin tuskin ehtinyt huomata nämät, kun vastaanottohuoneen ovi avautui ja lisäsi heidän joukkoonsa marsalkka Bironin, joka tuli ulos nojaten Crillonin käsivarteen. Näitten vanhojen riitakumppanien näkeminen yhdessä riitti jo sinänsä ilmottamaan minulle, että jokin vakava käännekohta oli käsissä, varsinkin kun heidän kulkuaan joukon läpi lukemattomat silmät seurasivat uteliain ja tarkkaavin katsein.
He katosivat viimein ulko-ovesta, ja läsnäolijat kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta katsomaan, kuka seuraava tulija olisi. Mutta lähes puoli tuntia kului, ennenkuin sisähuoneen ovi, jota kaikki niin hartaasti tähystivät, jälleen aukeni. Tällä kertaa siitä ilmestyi äskeinen vieraani, Turennen kreivi, joka tuli hymyillen ja nojaten, suureksi hämmästyksekseni, parooni de Rosnyn käsivarteen.
Kun nuo molemmat kävelivät pitkin huonetta kaikkien läsnäolijain katseitten saattamina, siellä täällä tervehtien jotain liehittelevää ystävää, tunsin rohkeuteni lannistuvan yhtä paljon Turennen hyvästä tuulesta kuin siitä seurasta, missä hänet näin. Joskin tiesin, että mikäli hän oli hyvillään, sikäli oli minulla syy odottaa epämieluisia tapahtumia, niin ei minulta vielä kuitenkaan olisi kaikki toivo ollut hukassa, jos Rosny olisi jäänyt turvakseni. Mutta hänet menetettyäni — ja niinkuin nyt hänet näin, en voinut epäilläkään, etten ollut häntä menettänyt — ja katsoen Navarran kuninkaan myöskin jo menneeksi tunsin niin syvää rohkeuden vaipumista, etten koskaan ennen ollut sellaista kokenut. Häveten sanoin itsekseni, etten minä ollut luotu hoveja enkä tällaisia näkyjä varten; ja muistaessani uudella ja katkeralla mielikarvaudella sitä surkeata osaa, jota olin esittänyt Navarran kuninkaan esihuoneessa St. Jeanissa, tulvahti mieleeni niin syvä säälin tunne rakastettuani kohtaan, että on mahdotonta ajatella suurempaa hellyyttä kuin mikä mieleni nyt täytti häntä ajatellessani. Olin voittanut hänet väärällä lipulla, olin hänelle arvoton. Tunsin, että pelkän läsnäoloni hänen seurassaan tällaisessa paikassa ja näitten ihmisten keskellä täytyi tuottaa hänelle häpeää ja nöyryytystä.