"Niin hänkin on", virkkoi hän, viitaten vuodetta kohti. "Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä?"
"Ei mitään", sanoin levollisesti.
"Ei hänelläkään", vastasi hän taaskin, seisahtuen eteeni. "Millä tavoin tulitte vakaumukseen?"
"Minut kasvatettiin protestanttisuuteen", sanoin minä.
"Ettekö ole koskaan pannut sitä kysymyksenalaiseksi?"
"En koskaan."
"Ettekä ajatellut sitä paljon?"
"En ylen paljoa", vastasin minä.
"Totta totisesti!" huudahti hän matalalla äänellä. "Ja ettekö milloinkaan ajattele helvetin tulta — sitä matoa, joka ei kuole, ja sitä tulta, joka ei sammu? Ettekö milloinkaan ajattele sitä, herra de Marsac?"
"En, ystäväni, en milloinkaan!" vastasin minä tullen kärsimättömäksi, sillä niin myöhäisellä hetkellä ja tuossa hiljaisessa, kolkossa huoneessa tuntui tämä keskustelu mielestäni liian synkkäaineiselta. "Uskon, mitä olen opetettu uskomaan, ja koetan olla vahingoittamatta ketään, paitsi vihollista. Minä ajattelen vähän. Ja jos olisin sinun sijassasi, ajattelisin vähemmän. Minä tekisin jotain — tappelisin, huvittelisin, työskentelisin, mutta en ajattelisi. Jätä ajatteleminen kirjamiehille."