"Yksi sana, arvoisa rouva. Oliko…"
Mutta hän huusi: "Menkää, menkää!" niin kiivaasti, että yritettyäni vielä kerran kiittää häntä, katsoin paremmaksi noudattaa hänen käskyään. Olin saanut kuulla kaikki mitä hän tiesi; olin ratkaissut arvotuksen. Mutta ratkaistuani sen en ollut sen likempänä päämäärääni, olin yhtä kaukana neidistä. Äänettömänä kumartaen suljin oven ja aloin laskeutua alas portaita, mieli täynnä huolekkaita epäilyjä ja laskelmia. Samettinauha oli ainoa johtolanka mitä minulla oli, mutta oliko oikein antaa sille mitään merkitystä? Tiesin nyt, että olipa se alkujaan ollut missä tahansa, se oli siirretty kerran toiseen paikkaan. Ja jos kerran, niin miksi ei kahdesti? Miksi ei kolmasti?
IX. Talo Arcyn kujan varrella.
En ollut laskeutunut puoltakaankymmentä askelta, kun kuulin jonkun tulevan porraskäytävään kadulta ja alkavan nousta ylös. Heti johtui mieleeni, että tämä mahtoi olla herra de Bruhl, ja huomasin, etten ollut lähtenyt nuoren rouvan asunnosta sekuntiakaan liian aikaisin. Minulla oli siksi vaikea tehtävä käsissä, etten millään muotoa tahtonut joutua vielä lisäksi riitaan tuntemattoman henkilön kanssa, ja siksi joudutinkin askeleitani, toivoen kohtaavani hänet niin lähellä portaitten alapäätä, että hän jäisi epätietoiseksi, olinko käynyt talon ylemmässä vai alemmassa kerroksessa. Mutta porraskäytävä oli pimeä, ja hän, jolle ne olivat tutut, saattoi liikkua nopeammin kuin minä, Hän harppasi kaksi askelta kerrallaan ja ilmestyen äkkiä käänteeseen yllätti minut ennenkuin minä olin selviytynyt ylimmästä porrasjaksosta.
Nähdessään minut hän pysähtyi äkkiä ja tuijotti minuun; hän ajatteli luultavasti ensiksi, että hänen pitäisi tuntea minut. Kun hän ei tuntenut, astui hän askelen taaksepäin. "Oletteko ollut — onko teillä jotain asiaa minulle?" sanoi hän.
"Ei", sanoin minä, "ei ole."
Hän rypisti kulmiaan. "Minä olen de Bruhl", hän sanoi.
"Niinkö?" mutisin minä, osaamatta muutakaan sanoa.
"Oletteko ollut…?"
"Teidän asuntonne portaissako? Kyllä, erehdyksessä", vastasin umpimähkään.