Todellinen aatelismies: Historiallinen romaani

by Stanley John Weyman

Tässä taidossa olimme niin tasaväkiset, että jonkun aikaa oli vaikea tietää minne päin voitto kallistui. Pian tuli kuitenkin muutos. Vastustajani hillitön elämäntapa sopi huonosti pitkälliseen otteluun, ja kun hän väsyi ja hengästyi ja alkoi peräytyä, huomasin, että minun oli vain uuvuttaminen hänet saadakseni hänet armoilleni. Hän tunsi tämän itsekin, ja tuossa heikossa valossakin nain suurten hikikarpaloitten pusertuvan hänen otsalleen ja kauhun ilmestyvän hänen katseeseensa. Pidin häntä jo menneenä miehenä ja voittoani varmana, kun jotakin välähti hänen miekkansa takana ja hänen toverinsa tikari suhahti hänen olkapäänsä sivuitse ja iski minua suoraan leukaan, saattaen minut horjahtamaan ja syöksähtämään takaperin säikähtyneenä ja tyrmistyneenä, epätietoisena, mitä minulle oikein oli tapahtunut.

Jos se olisi sattunut tuumaa alemmaksi, olisi sen tehtävä ollut täytetty ja minun tehtäviini lopussa. Nytkin se sai aikaan sen, että taaksepäin horjahtaessani käteni kohosi ylös tehden kylkeni hetkeksi suojattomaksi, ja Fresnoy ei vitkastellut käyttämästä tilaisuutta hyväkseen. Hän syöksähti eteenpäin, teki rajun hyökkäyksen ja olisi lopettanut asian lyhyeen lävistämällä minut siihen paikkaan, jollei hänen jalkansa olisi hänen syöksähtäessään takertunut jakkaraan, joka yhä virui seinän vieressä. Hän kompastui, hänen miekkansa kärki välähti ihan lanteeni vieritse, hän itse kaatui pitkin pituuttaan lattialle ja hänen teränsä meni poikki kahvan juuresta.

Hänen ainoa jälelläoleva varamiehensä seisoi silmänräpäyksen ajan katsoen häneen, ja siinä kaikki. Sitten hän syöksyi pakoon, ja minä ajoin häntä takaa portaitten yläpäähän asti; siinä minä jätin hänet, sillä se nopeus ja notkeus, mitä hän osotti kiitäessään alas yhden porrasjakson toisensa perästä, vakuuttivat minulle, ettei minulla ollut mitään pelättävää hänestä. Fresnoy makasi nähtävästi pökerryksissä, ollen kokonaan minun armoillani. Seisoin hetken häneen katsoen, ollen kahden vaiheilla, lävistääkö hänet vai ei. Mutta muisto entisistä päivistä, jolloin hän oli näytellyt osaansa kunniakkaammalla tavalla ja käyttäytynyt kuin kunnon toveri, pidätti kättäni. Ja sinkauttaen hänelle kirouksen, käännyin levottomana ovea kohti, joka oli koko tämän verenvuodatuksen ja mellakan keskus. Valo hohti yhä murretun ovilaudan aukosta, mutta muutamiin minuutteihin — sen jälkeen kuin Fresnoy oli hyökännyt ylös portaita — en ollut kuullut sieltä mitään ääntä. Jatkuvan hiljaisuuden herättämin pelokkain aavistuksin kurkistin aukosta ja näin mikä siihen oli syynä. Huone oli tyhjä!

Sellainen pettymys juuri voiton hetkellä oli vaikea kestää. Juuri kun olin luullut kaiken saavuttaneeni, näinkin tulleeni jälleen yllätetyksi, voitetuksi, ehkä nenästä vedetyksi. Raivokkaana sieppasin vierestäni jakkaran, ja iskien sillä kaksi kertaa oveen sain vihdoinkin lukon heltiämään. Ovi lennähti auki ja minä syöksyin huoneeseen. Heitin pikaisen katseen ympärilleni ja näin että se oli likainen, matalakattoinen ja kalustamaton, pelkkä vankila. Sitten astuin nopeasti lattian poikki huoneen perällä olevalle ovelle, jonka heti alussa olin huomannut. Lepattava ja valuva kynttilä seisoi jakkaralla, ja ohimennessäni otin sen käteeni.

Ovi antoi työntäessäni perään, mikä hiukan kummastutti minua. Levottoman kiireisenä — sillä saattoihan naisille tapahtua vaikka mitä, sillä aikaa kuin minä hapuilin ovissa ja harhailin käytävissä — lennätin sen auki ja astuin ulos; minä huomasin edessäni alaspäin johtavat kapeat portaat, jotka arvattavasti veivät palvelijain huoneustoon. Tämän huomatessani, ja kun ei mitään estettä ollut näkyvissä, alkoi rohkeuteni elpyä; arvelin, että neiti ehkä oli päässyt pakenemaan talosta tätä tietä. Vaikka nyt oli jo liian myöhäistä lähteä kaupungista, voisin vielä saavuttaa hänet ja kaikki ehkä päättyisi hyvin. Riensin siis alas portaita, varjostaen kynttilän liekkiä vastaani puhaltavalta kylmältä ilmanvedolta, kunnes vihdoinkin alas saavuttuani huomasin äkkiä edessäni avonaisen oven ja vanhan, laihan, kurttuisen eukon.

Minut nähdessään eukko kirkaisi ja kyyristyi lattialle; ja epäilemättä minä näytinkin kaamealta ja hurjalta paljastettuine miekkoineni, vertatippuvine leukoineni ja verentahraamine nuttuineni. Mutta ei ollut aikaa tunteellisuuksiin — minulla oli maltiton kiihko päästä eteenpäin — ja minä kysyin häneltä ankarasti, missä he olivat. Hän näytti kadottaneen puhekykynsä — ehkä pelosta — ja vastauksen asemesta ainoastaan tuijotti minuun älyttömästi. Mutta kun käsittelin asettani hiukan kiukkuisena, tuli hän senverran järkiinsä, että päästi kaksi kovaa parahdusta peräkkäin ja viittasi vieressäni olevaa ovea. Epäilin häntä, mutta ajattelin kuitenkin, että hän säikähdyksissään varmaankin puhui totta, varsinkin kun muuta ovea ei ollut näkyvissä. Joka tapauksessa oli minun uskaltauduttava tuosta ovesta, ja niin asetin kynttiläni porrasaskelmalle eukon viereen ja menin ulos.

Jonkun aikaa oli pimeys niin läpitunkematon, että tunnustelin tietäni miekka ojolla, tietämättä vähääkään, missä olin tai mihin astuisin jalkani ensi askeleella. Jos joku sattui olemaan minua väijymässä, olin täydellisesti hänen vallassaan; ja minua värisytti, kun kylmä, kostea tuuli lehahti kasvoilleni ja leyhytti tukkaani. Mutta muutamia askeleita otettuani silmäni vähitellen tottuivat pimeyteen, ja minä erotin alastomia puitten oksia taivasta vasten ja arvasin olevani puutarhassa. Vasemman käteni koskettaessa pensaasen varmistuin tässä uskossani, ja pian sen jälkeen huomasin maassa edessäni jotain polun tapaista. Seuraten sitä nopeasti — niin nopeasti kuin uskalsin — tulin johonkin rakennuksen kulmaukseen, kuten minusta näytti, kiersin sen umpimähkään ja pysähdyin äkkiä, tuijottaen kiinteään, sysimustaan pimeyteen, joka esiripun tavoin sulki tieni, yhtyen yläpuolellani tummiin puitten hahmoihin. Mutta lyhyen epäröimisen jälkeen huomasin tämänkin seinäksi tai muuriksi. Lähestyen sitä kurotetuin kasin tunsin siinä puisen oven, ja hapuiltuani sitä tapasin nuoransilmukan. Vedin siitä, ovi aukeni ja minä astuin ulos.

Huomasin olevani kapealla, pimeällä kujalla, ja katsellen ylös ja alas näin, kuten jo edeltäpäin olisin voinut arvata, että se oli Arcyn kuja. Mutta neiti? Ja Fanchette? Ja Simon? Missä he olivat? Ei ketään näkynyt. Epäilysten valtaamana korotin ääneni ja kutsuin heitä vuorotellen, ensin neitiä, sitten Simon Fleix'tä. Turhaan; en saanut mitään vastausta. Astuen hiukan taammaksi näin valoja liikkuvan ylhäällä talossa, josta olin tullut, ja mieleni täytti epäilys, että vihamieheni sittenkin olivat nolanneet minut. Jollakin tavoin olivat he houkutelleet neidin talon toiseen osaan, ja sitten oli tuo vanha eukko johtanut minut harhaan!

Käännyin raivoisana ovelle, jonka olin jättänyt raolleen, päättäen palata samaa tietä kuin olin tullutkin ja ottaa selvän asiasta. Hämmästyksekseni — sillä en ollut poistunut ovesta kuutta askelta kauemmaksi enkä kuullut minkäänlaista ääntä — huomasin, että se oli sulettu, eikä ainoastaan sulettu, vaan teljettykin — teljetty sekä ylhäältä että alhaalta, kuten koettaessani huomasin.

Aloin silloin potkia sitä hurjasti, epätoivoisesti, osaksi raivon ja vihan puuskassa, osaksi toivoen voivani säikyttää vanhan eukon, jos hän oli sen sulkenut, avaamaan sen jälleen. Tietysti turhaan; ja pian sen oivalsinkin ja luovuin siitä, ja hätäännyksen ja kiihkon vallassa aloin juosta sille paikalle, mihin olin jättänyt Simon Fleix'n ynnä hevoset. Arvioni mukaan oli kello jo kuusi; mutta sittenkin kyti mielessäni heikko toivo, että mahdollisesti löytäisin hänet sieltä neidin ja seuranaisen kanssa. Saavuin kujan päähän, juoksin ihan ulkomuurin juurelle, katselin oikealle ja vasemmalle. Turhaan. Paikka oli pimeä, äänetön, autio.