Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän. Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti, mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.
Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi. Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon aihetta.
Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen hyökkäyksen heitä vastaan.
KAHDEKSAS LUKU.
SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.
Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle, valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan. Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä, melkein villainen karva.
Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa, vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen, kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.
Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.
Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua sikiötään.
Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.