Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon lihaa.
Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta, ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa pariksikin päiväksi.
Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu. Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.
Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä — oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.
YHDEKSÄS LUKU.
KOTOSALLA.
Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.
Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias. Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.
Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi. Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.
Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona. Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.