Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli, ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet, villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.

Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.

Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim. villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.

Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa, mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla. Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua, joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat. Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin jännerihmalle.

Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon. Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen, verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa, vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.

Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan oleskelu ulkosalla.

YHDESTOISTA LUKU.

KOTIASKAREITA.

Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä, karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä. Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi. Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista, sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin, sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.

Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä, etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen, joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän suoriutui varsin moitteettomasti.