Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.
Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.
Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.
Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat. Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa. Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme nyt lukea sen.
S.W.
ENSIMÄINEN LUKU.
LAPSI METSÄSSÄ.
Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.
Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.
Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.