Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.
Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.
Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun. Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä, se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys, huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi vuosisadaksi.
Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen. Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli taitava.
Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä. Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin parhaiten sopi.
Kaikki muu menestyi, kehittyi ja kukoisti Tulilaaksossa, vain Pikku Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä, joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä silmäyksellä.
Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.
Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson ulkopuolella.
Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut. Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä hänet jälleen".
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."