"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme? He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."
Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä, mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli. He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.
Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.
KOLMASKYMMENES LUKU.
ESI-ISÄMME.
Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies, joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla, mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.
Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista, kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.
Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin, monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin. Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.
Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.
Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta. Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.