H. K. K. Fredrikin käskystä komensi kreivi Taube minun ja Ahock'in meren toiselle puolelle 10 p. Helmik. 1715. Mutta kun olimme päässeet Ekkeröhon, sanoivat talonpojat että oli mahdotoin viedä meitä kauemmaksi kulku-jään vuoksi, jonka tähden jäin sinne muutamaksi päiväksi. Sattuipa niin, että H. K. K. Fredrik ja kreivi Taube tulivat Grislehamn'iin ja käskivät talonpoikain viedä meidät meren yli. Sain myös muutamia dukaatteja H. K. K:lta ja läksin sitten Jumalan nimessä Signelskär'ille. Siellä olin kaksi päivää kulkujään vuoksi, ja kun meri oli jäätynyt, läksin Ekkeröhön. Täällä kohtasin talonpoikia ja pappeja, jotka olivat pakenemassa Ruotsin puolelle. Jäällä otin minä Herran pyhää ehtoollista Gabriel Grononius'elta ja lähetin passini takaisin inspehtori Allander'in kanssa, sillä pyynnöllä että hän sen antaisi rakkaalle äidilleni Tukholmassa. Vaan ei se kuitenkaan perille tullut.
Me marssimme nyt Saltvikin nimismiehen luo ja olimme siellä vähän aikaa, jonka perästä nimismies kyyditsi meitä Sundskär'ille, koska ai'oin lähteä Dehletin yli. Mutta talonpojat olivat lähteneet saaristoon omaisuutensa ja tavaransa kätkemään, jonka tähden meitä pyydettiin aamuksi viipymään, jolloin lupasivat kyyditä meitä edemmäksi. Jesuksen nimessä panimme me maata, pidettyäni ilta-rukouksen. Yöllä näin paljon unta venäläisistä, ja aamupuoleen lu'in minä (unessa) kymmenet käskyt, uskon-tunnustuksen, Isä-meidän ynnä molemmat sakramentit, ja kun lu'in viimeiset sanat alttarin sakramentista, seisoi harmaa-päinen mies vuoteeni vieressä ja kysyi, uskoinko minä että kaikki häviäisi ennenkuin yksi ainoa sana siitä, mitä olin lukenut. — Minä vastasin: uskon. Taas kysyi hän samalla tavalla, ja minä vastasin samoin. Sitten löi hän minua kaksi kertaa olkapäälle, toinen kerta oikein koski, sanoen suomeksi: nouse ylös. — Samassa minä heräsin ja näin emännän seisovan laattialla. Kun talonpoika aamulla oli mennyt ulos, oli ryssä ampunut häntä sääreen oven ulkopuolella. Mutta keskustellessani harmaapää-mieheni kanssa, en ollut mitään kuullut, ennenkuin hän sanoi: nouse ylös! — Samassa hetkessä seisoi 3 miestä ladatuilla kivääreillä oven edessä. Minä lensin sukkasillani ylös kuin nuoli, otin pistolini ja karkasin heidän päällensä. Toverini oli hämmästyksissään, eikä ensiksi hoksannut asian laitaa ollenkaan. Minä ajoin pois tuvasta ne, jotka oven edessä seisoivat, kun olivat ampuneet ja tähdänneet minun päähäni, mikä ei kuitenkaan onnistunut, sillä minä löin kiväärit alta ylöspäin, niin että kuulat lensivät kattoon; ruutia sain vähän kasvoihini, josta minulla myös on merkki kuolemaani saakka. Sitten karkoitin koko joukon, 20 miestä, sekä huoneesta että kartanolta. Mutta kun olin 50 askeleen päässä talosta, tulivat viholliset sinne ja ympäröitsivät sen koko komppanialla vaan he eivät uskaltaneet astua sisään ennenkuin olivat repineet maahan koko katon, joka oli lumella peitetty enemmän kuin kyynärän korkealta. Vielä olivat kaikki ryömineet ikkunain alitse, luullen minun olevan huoneessa, vaikka vanha akka eräästä nurkasta huusi: täällä ei ole ketään! Mutta he tietysti eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi.
Me läksimme vielä kappaleen matkaa maata myöden ja sitten merelle, s. o. jäälle. Kun olimme päässeet vähän matkaa maalta, oli meidän ja manteren välillä niin paksu sumu, ett'en nähnyt jälkiäni kolme askelta takanani, ja meidän edessämme oli kirkas päivänpaiste aivan niinkuin selkeänä kesä-päivänä. — Boksö'lle tultuamme oli taasen niin selkeä, että näin jäällä, jota myöden olimme tulleet, 40 kasakkaa. Minä käskin toverini mennä heitä vastaan, sillä osa heistä oli lähempänä ja muut olivat jääneet jälkeen, joita heidän tietysti piti odottaman. Sill'aikaa juoksin minä tupaan, jossa sain leivän ja pikkusen juuston. Siellä oli suuri joukko pakenevia talonpoikia, joita minä nyt autoin ulos pakoon. Sitten minä ja toverini läksimme kartanosta, ja viholliset tulivat kohta sinne, ampuivat ja hakkasivat talonpoikia siellä. Me kätkimme itsemme saarella siksi että yö oli tullut, ja käännettyä kenkämme edes-takaisin, kuljimme sitten koko yön, ja tulimme taas eräälle saarelle, jossa teimme vähäisen valkean. Siellä me söimme mitä minun oli onnistunut tuvasta saada edellisenä päivänä. — Aamulla varhain tuli koko joukko venäläisiä, ja vaikka ilma oli kirkas, tuli samalla tuulen puuska ja peitti lumella jälkiämme. Venäläiset ratsastivat ympäri saarta; me seisoimme rannalla suuren, lumella peitetyn kiven vieressä. Kun eivät viholliset mitään löytäneet, läksivät he tiehensä. Vähän ajan kuluttua rupesimme kulkemaan Sagöhön päin, mutta aavalla jäällä pyysi toverini saadaksensa levätä, sillä hän oli hyvin uninen. Minä tein niinkuin hän pyysi ja istuin hyvän aikaa jäällä, hänen nukkuessaan; vihdoin herätin minä hänen. Hän pyysi taas että saisi vielä vähän nukkua, sanoen ei voivansa pitää silmiä auki. Minä annoin hänen nukkua vielä hetken; sitten herätin hänen ja sanoin että minun oli vilu. Nyt läksimme kulkemaan. Kun olimme Skagö'n pohjoiselle niemelle päässeet, kohtasi meitä koko joukko venäläisiä, jotka pitivät ajoa; toverini pistettiin kuoliaaksi minun vieressäni, ja minä juoksin korkealta vuorelta mereen, joka oli sulana sen juurella. Venäläiset eivät voineet päästä luokseni eikä ampua myöskään. Minä istuin vuoren loukossa, riisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokonaan, ja hieroin jalkojani pakkasen tähden. — Jälkeen puolipäivän tuli toinen partiokunta samaa tietä, jota mekin olimme kulkeneet. Kun huomasivat minun, astuivat he alas hevosistaan ja rupesivat ampumaan minuun ikäänkuin maaliin, sillä, niinkuin jo sanoin, oli meri särkenyt suuren avannon vuoren eteen. Mutta heidän ampumisensa oli turhaa, sillä kuulat lensivät ensin veteen ja sitten vuoreen; minä olin Jumalan turvissa enkä pelännyt monta tuhatta vihollista; päivällä Hänen oikea kätensä minua varjeli; yöllä lepäsin Hänen siipiensä suojassa.
Yön pimeydessä menin taas sieltä ylös saarelle ja aioin hakea väkeä, mutta kun kuulin että venäläiset olivat talossa ja myllyssä ryöstämässä, läksin toiselle saarelle menemään. Matkalla hakkasin minä kiväärillä läven jäähän, juodakseni siitä, ja samassa seisoi 3 kasakkaa vieressäni. Nousin ylös ja tähtäsin heihin, ja he ratsastivat takaisin saarelle, niinkuin piru olisi heitä takaa ajanut. Menin eräälle korkealle vuorelle, taitoin kuusenoksia alleni sekä ylleni, ja makasin näin puolen yötä, vaikka oli niin kylmä että ruumis ja sielu vapisivat. Nousin sitten ja marssin paljain jaloin 2 peninkulmaa; kengät minun täytyi kantaa kainalossa, sillä ne olivat aivan jäätyneet, eikä minulla ollut sukkia eikä muitakaan vaatteita vaihettaviksi. Jää, jota myöden kuljin, oli kulkujäätä; ja kun välistä jalkoihin koski, niin että kaaduin, saivat pää ja kädet ottaa vastaan. Jokainen askel noilla 2:della peninkulmalla oli verellä merkitty. Kun päivä koitti, astuin minä maalle Getan vuorelle, enkä muuta edessäni nähnyt kuin kuolemaa pakkasesta tai nälästä. Istuessani kivellä, ajattelin vielä: Oi noita hulluja talonpoikia, jotka eivät ole ymmärtäneet kätkeä itseänsä näin tiheään metsään ja kaukaiseen paikkaan. Astuin taas muutamia askeleita metsään päin, ja nyt huomasin sekä suuria että pieniä jälkiä. Niinkuin lintu-koira juoksin sinne tänne, ja tulin vihdoin virvistä tehdylle töllille, johonka talonpojat olivat tavaransa vieneet. Mutta vihollinen oli jo sinne löytänyt. Minä seisoin heinillä, jotka vihollinen oli töllistä ulos heittänyt; ja kun heittelin heiniä jaloillani, pääsi näkyviin vanha säkki, ja sen pistin minä alleni. Kun vielä vähän heiniä kääntelin, löysin leivän ja pienen rasian, joka puoleksi oli voilla täytetty. Mieleeni muistui Danielin sanat leijonan-luolassa: Herra ajatteletko vielä minua. Hiiliä löysin myöskin, ja näin sain valkean ääressä lämmittää kenkiäni. Mutta niin pian kuin ne jalkaan sain, kuulin vihollisten ääntä. Heitin kohta lunta valkeaan ja astuin takaperin meren rannalle, että näyttäisi kuin olisin sieltä tullut. Menin ensin erääsen loukkoon, jonka jää oli luonut vuoren alle, mutta mieleeni heti juolahti että, jos vihollinen tulisi loukon suulle, olisin minä helposti vangittu, eikä tämä ensinkään ollut aikomukseni. Astuin siis ulos jälleen ja laitoin muskettini sekä pistolit reilaan. Kävelin sitten edestakaisin vuoren alla, sillä vilu vaivasi minua suuresti. Kun riisuin kengät jaloistani, olivat nämä juuri kuin paleltuneet nauriit, valkoiset aina polveen asti. Kokoilin kohta lunta ja hieroin jalkoja, siksi että olin lämmin ja väsynyt. Panin sitten taas rikkinäiset sukat jalkaan, kävelin ja hieroin uudestaan. Ehtoolla kohtasin talonpojan, jonka seurassa oli pieni tyttö. Pyysin että hän seuraisi minua, mutta hän sanoi, ett'ei hän voinut tehdä sitä lapsensa tähden, joka oli aivan paleltunut, niin että hänen täytyi lähteä kylään, vaikkapa vihollinenkin olisi siellä. Kun miehestä erosin, löysin vähäisen polun, jonka venäläiset hiljakkoin olivat tehneet. Vähän aikaa sitä myöden astuttuani, tulin taas vähäiseen vuoren-loukkoon, johon oli kätketty 2 tynnyriä kuivattua lihaa ja tynnyri kuivaa leipää. Kiittäen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti minua johti, pistin 10 leipää ja pari liha-kappaletta säkkiini. Nuotta-repaleessa löysin vielä vähän villojakin, jotka vihollinen oli sinne jättänyt; ne pistin kenkiini, ja tuntui se sangen hyvältä kipeille jaloilleni. Taas marssin kappaleen matkaa, ja tein sitten rannalle nuotio-valkean, jonka ääreen jäin 3 päivää lepäämään. Tyhjensin myös kranaattini, heitin ne valkeaan ja sitten jäälle, joka niiden alla suli niin, että sain vettä janoni sammuttamiseksi. Koska en enää kuullut vihollisten melua ja jyrinää, läksin minä Dyngö'lle, minne muutamat ihmiset olivat kotia tulleet. Kun olin istunut muutamia tuntia lämpimässä, kävivät jalkani niin huonoiksi, että yksi mies kummallakin puolella talutti minua Finström'iin erään lesken luo, minne saavuin 3 p. Maaliskuuta.
Siellä minulla oli sama ilo kuin Elialla Zareptan lesken luona. — Vihollinen oli ryöstänyt yli koko Ahvenanmaan ja leskeltä myöskin, mutta hänen oli kuitenkin onnistunut kätkeä lumikinoksiin, läävän laattian alle ja muualle senkaltaisiin paikkoihin tynnyri jauhoja, tynnyrillinen leipiä, leiviskä voita ja kaksi leiviskää juustoa sekä tynnyri herneitä. Vihollinen oli vienyt koko karjan, mutta eläimet tulivat vähän ajan perästä kotia, köydet sarvissa. Syntinen ihminen ei käsitä Jumalan kaikkivaltiaisuutta ennen kuin itse on hädässä ollut. Mutta silloin olemme usein valmiit sanomaan David'in kanssa:
"Kuinka tutkimattomat ovat Hänen tuomionsa ja käsittämättömät Hänen tiensä! Koska minä tulen Jumalan kasvoja näkemään. Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin".
Leski pyysi minun jäädä luoksensa, sillä hän pelkäsi omain maamiestensä ryöstämistä. Hän lupasi minulle yllä-pitää ja apua jalkojani varten. Polvillani ryömin minä siellä ympäri, hakkasin puita, muurasin piisin ja paikkasin ikkunoita, ovea ja laattiaa. Jumalan armosta ja akan avulla tulivat jalkani kuitenkin terveiksi muutamain viikkojen kuluttua. Lääke oli keitetty heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen sonnasta; tätä panin minä jaloilleni niin kuumana kuin vaan kärsin. Ruuastani minä sitten maksoin yhden karoliinin viikossa.
Huhtikuun 3 p. tapasin ylioppilaan Zakarias Wäger'in, joka aikoi lähteä Suomeen takaisin, kun hän turhaan oli koettanut päästä Tukholmaan, minne ei kukaan lähtenyt. Meistä tuli siis toverit. Marssimme Hulttaan ja sieltä vahvalle meren jäälle, koska lähellä rantaa oli sohjoa polviin asti. Huhtikuun 9 p. olimme eräällä kalliolla Dehlet'in keskellä, ja sieltä näimme että jää rupesi kulkua valmistamaan, ja kun tulimme Änklingan tienoille ja nousimme paljaalle vuorelle, huomasimme sulaa merta edessämme. Minä kävin istumaan, sillä takaisin oli mahdotoin päästä, ja käskin toverini repiä vuori-sammalta. Sitten menin syrjään rukoilemaan, ja tein sen kyynelsilmin, laulaen lopuksi virren. Turpeesta ja sammaleesta rakensimme majan, suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Kun aamulla varhain nousin ja katselin ympärilleni, oli meri ajanut kulku-jäitä saarien väliin. Herätin sentähden toverini; ja nyt kuljimme pieniä ja suuria jääpalasia myöden. Kun olimme päässeet saaren rannalle ja päivä oli noussut, läksi jää matkaansa ja me jäimme Äntlingan talonpoikain luo Huhtikuun 26 päivään asti, sillä kulku-jään ja myrskyjen vuoksi emme päässeet edemmäksi. Sitten annoin viedä itseni Björköhön, sieltä Ässelholmaan sekä Hudskärin ja Käistön kautta Taivassaloon. Siellä vaihetin vaatteita erään talonpojan kanssa ja läksin Uuteenkaupunkiin vihollisen laivastoa katselemaan sekä niitä 9 rykmenttiä, jotka olivat ympäristöön hajoitetut. Tästä kaikesta kirjoitin kreivi Taubelle. Sitten läksin Turkuun ja oleskelin niillä tienoilla, varsinkin Raision pitäjässä, erään nimismiehen luona, jonka nimi oli Silvan ja jonka poika oli ylioppilas. Talon luhdissa kirjoitin joka päivä mitä tapahtui vihollisen armeijassa. 30 p. Huhtikuuta sekä Toukokuun 6, 20 ja 29 p. lähetin raportit Tukholmaan Rymättylän talonpoikien kanssa kaikesta mitä tapahtui. Ja kun kerran sattui niin, ett'ei minulla ollut paperia, kirjoitin omassa nimessäni kirjeen maisteri Turonius'elle Lemulle, ja olin olevinani kirjoittajan renki, kun vein kirjeeni perille. Maisteri kysyi missä herrani oli.
"Hän on metsässä siksi että minä palajan" — vastasin minä.
Maisteri käski minun kertoa että kenraalimajuri Golovin tulisi hänen luo, sekä kiirehti hankkimaan minulle paperia ja lakkaa. Minä tarjosin hänelle maksua, vaan hän ei ottanut sitä vastaan. Käski ainoastaan herrani olla varovainen ja antoi minulle evääksi leipää ja kappaleen lihaa. Seisoin kuitenkin portilla, kun kenraali tuli yhden sersantin ja kuuden rakuunan kanssa. Tämän perästä kuljeskelin minä Lokalahden kappelissa ja lähetin 6 p. Kesäkuuta kirjeen Tukholmaan. Läksin taas Turun kautta setä useitten pitäjäin läpi Rymättylään, missä minua odotti kreivi Tauben kirje. Saatuani sen, rupesin taas kulkemaan Turkuun päin kerjäläisenä. Toisen silmäni pidin ummessa, sillä olin sokea olevinani. Kävin myöskin ruhtinas Galitzin'in luona, ja hän heitti 10 kop. lakkiini. Sitten hiivin hänen kyökkiinsä, jossa kokki minua tutkiskeli. Ensin kysyi hän mistä minä olin.