Tähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli vakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me vain nauroimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me nauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi oikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.
»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me ratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin toinen meistä aina kuiskasi:
»Ruusu, ruusu rannalla
Ompi meidän Hannalla»,
lauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin tuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan Schwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin ihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja panimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.
»Vanhat sukat, vanhat sukat.
Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,
huusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken kuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka puolella.
Sitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden kolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».
Enempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana oli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi erottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan, kuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle tulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin ne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen kärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.
Eräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa rantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista päätä oli pureksittu.