Kuudestoista luku.
HONK-HONK ROTU.
Oli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis, tuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin, hevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut mitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa oli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli kokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja, soodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme pajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen savivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja siitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.
»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten isoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin pahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli enemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger Smith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen Clarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa käärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta Smith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin asia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät Clarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme ikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon ja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt puolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen kytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä. No, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri ja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun loppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä niin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi näyttelyissä.»
Windy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan miehen mieleen seuraavan jutun: —
Niin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan tavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi, elleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto on aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni ja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin yhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi hummaukseksi. Se kävi seuraavasti.
Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla ja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani, kun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli luokseni ja painautui viereeni istumaan.
»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa takaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot kehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta, niin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat, jossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.
»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä syrjäsilmäyksin.
»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut mieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin yhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.