»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut jatkaa ampumista koko päivän.
Se oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut, niin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien vastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean ulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään väsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun, johon ne eivät enää pystyneet.
Minähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin penkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä luule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni. Sieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen odottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei Jonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani saatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani, enkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä auringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja arvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin piilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin. Kuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet, jotka veivät leirille päin.
Sydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt Jonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen, tietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet näyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa on hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin hän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä suinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En tavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin varovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki tuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut rauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin seisoivat levollisina aitaan sidottuina.
»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole huomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»
Juoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui tuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli täytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä näytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin kauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli pimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia, mitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin jalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.
Hetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä» ajattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti aidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin tunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle ansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!
Syöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin nopeasti takaisin jälkiäni.
Kaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle. Silloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo muutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.
Pahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes tilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin kävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä olivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas intiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden aivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni tähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti joutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin jokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni ei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä liioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.