Seuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden milloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli minua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen tarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan. Kun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni järjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.
Eräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua poltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan verran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen katsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.
»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä olette.»
Minulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun kanssa.
Hän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua.
»Mitä te haluatte?» kysyin minä.
»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä tilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»
»Mikä on kyseessä?» kysyin minä.
»Aarre», sanoi hän.
»Hm», sanoin minä.