»Niin on asianlaita», vahvisti Denton.
»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea yhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen tuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa suoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»
»Oikein», sanoi Denton.
»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään ja pyrimme Mulegeen.»
»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.
»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin välillä.»
Silloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä hänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan säikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat valmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he pääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.
Me teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän kolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta tuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli siinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se oli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten me saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies, niin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui varsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat vuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla raivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan läpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki heikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme täyden aterian papupataan.
Enempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen poikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä kuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan. Vuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme jo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten vuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun kalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka seuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä kalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta pystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi mukana.
Laskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme kahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa harjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta oli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa alituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään perässä.