Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.
Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille, mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.
Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi, unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat, että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä, kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen renki.
Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen, peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin — jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata ankara rangaistus..
Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa, matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli suhteettoman pitkä.
He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.
He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen. He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla. Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.
XXV LUKU.
Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa pantiin lopulta kovalle koetukselle.
Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle. Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.