— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme, lisäsi hän tovin kuluttua.
— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.
Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi, ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä, runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta. Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin. Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä hetkeä.
Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä, hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä, ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.
Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä. Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa, mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.
Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen anglosaksilainen sisu.
Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen, suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava, että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään voimia.
Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä, mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin, ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat hirvet, suoraan, hellittämättä.
Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella, missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat vihamieliset henget.
Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä. Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi; pian hukkasi talvi viimeisetkin eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet, laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä. Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.