— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.
— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.
Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä hänen jäljilleen. Niin, jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta; — siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa, olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen, minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa, lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.
Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja — todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät — yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.
Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen: elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut: yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven löytäminen seitsemästä merestä.
Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.
— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja katoaa.
— Jos voi, täydensi Dick.
— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:
— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on. Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.