— Herra tietää.
Koirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli odottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli vähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään; Lopulta virkkoi Dick:
— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet kuin lumipallolla helvetissä.
— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.
XXIV LUKU.
He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa, mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.
— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet kuukauden päästä?
— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.
— Miksi emme?
— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.