Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.
Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan kaltaisena.
Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora, solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa. Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.
Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.
— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.
— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.
— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia intiaanien keskuudessa.
Samassa palasi kolmas intiaani.
— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.
Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei sitä voitu välttää, niin…