Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.
XXX LUKU.
Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.
Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut. Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen. Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään. Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.
Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle, joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin, rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman porteilla.
Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen, ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton, hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa, vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään. Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa tyhjissä kammioissa.
— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin nujerrettu? -Kuka voitti?
Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.
— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?
Mies huusi kuolemantuskissa: